|
All content and design © Katja Nyberg, unless otherwise announced. Any kind of copying without her permission is prohibited. nybekat@nybekat.net |
||
| | main | profile | gallery | library | photoalbum | + | guestbook | links | | ||
- LIBRARY -
|
||
| Hymyilevät Kasvot | ||
Kaikki alkaa kesken, niin kuin jotain puuttuisi tai olen unohtanut. Kävelen yksin luonnossa ottamassa syksyisiä kuvia digitaalikamerallani. Hienoja värikkäitä puita ja pensaita, teitä ja polkuja. Näen komean pihlajan ja ajattelen ottaa marjoista kuvia. Huomaan kaksi täydellistä terttua joilla on sopivasti tilaa ettei sekottuisi muuhun taustaan. Astelen puun alle ja nostan käteni korkealle kameran kanssa ja zoomaan vielä hiukan rajatakseni ylimääräiset oksat pois. Esikatselu on täydellinen ja painan hitaasti laukaisinta. Tilalle tulee hetkeksi musta ruutu ja sitten jotakin mitä säikähdän todella - lapsen hymyilevät kasvot. Pyörähdän ympäri ja katson ympärilleni ihmeissäni, mutta ketään ei näy. Katson taas kuvaa jonka olin juuri ottanut. Lapsi on noin neljävuotias, vaaleanpunainen syystakki, vaalea villamyssy, mustat hiukset, hymyilevät tummat silmät ja suu hymyssä melkein korviin. Kuvassa ei näy kuin pää ja hartiat, mutta asento näyttää silti olevan outo. Vaivun ajatuksiini, kunnes voimakas tuuli koettelee tasapainoani ja havahdun. Vilkaistuani vielä kerran kuvaa, kylmien väreiden kulkiessa selässäni, alan taas kummastelemaan mistä lapsi kuvaani tuli. Nostan katseeni taas ylös puuhun, marjat ovatkin hiukan sivummalla, ja ylempänä näen jotakin tummaa. Katson tarkemmin ja huomaan vanhan renkaan, joka on varmaan joskus ollut lasten suosima keinu. Kummittelevatko nuo lapset minulle. Vaikka uskonkin kummituksiin, päätän tarkistaa tilanteen, otan taas kamerani ja zoomaan ylös. Pistän merkille ettei renkaasta näe läpi, siellä on jotakin sisällä. Kylmien väreiden saattelemana tarkennan vielä. Ajatukseni pysähtyy hetkeksi nähdessäni todellisen kuvan. Havahdun, kun ranteessa tuntuu nykäisy - kamera on tippunut ja jäänyt hihnastaan roikkumaan. Tuijotan rengasta siis jo paljain silmin, näen kaiken hyvin, mutta en voi käsittää mitä näen. Saatuani ajatukseni taas kokoon, otan kameran käteeni ja suljen sen. Katson ympärilleni, huutaen apua, ainakin ajatuksissani. Vähän matkan päässä näen talon ja juoksen sitä kohti. Pihalla näen poliisiauton ja pysähdyn. Oliko joku sittenkin kuullut avunhuutoni. Avaan talon oven ja kiipeän sen takaa ilmestyvät portaat ylös. Vastaan tulee pieni käytävä jonka varrella on huoneita ja keskeltä lattiaa jatkaa kierreportaat ylöspäin. Kuljen käytävässä eteenpäin kun kaksi ovea aukeaa. Äkkiä olenkin jo kolmen lapsen halattavana, he huutavat ja nauravat niin kuin tuntisivat minut ja toivottaisivat minut takaisin kotiin - olen hämilläni. Lasten mentyä takaisin leikkeihinsä, jatkan portaita ylös. Odotan löytäväni edes yhden aikuisen jolle puhua, joten jatkan yhä ylemmäksi. Talo tuntuu olevan jonkilainen torni, vaikka pihalta päin näytti tavalliselta kaksikerroksiselta paritalolta. Viimein saavun kerrokseen jossa on jonkilainen keittiö ja pari naista. Kysyn heiltä miksi pihassa on poliisiauto ja missä kyseiset poliisit ovat. Toinen nainen lähtee johdattamaan minua takaisin alas, kertoen samalla, minkä takia poliisit siellä ovat. Tarinasta käsitän, että talosta on samalla viikolla kadonnut pieni tyttö, jota poliisit ovat etsineet jo kolmatta päivää. Nainen johdattaa minut takaisin ulos ovesta, kiertää kulman taakse ja avaa toisen oven. Minua pyydetään siirtymään ovesta sisään ja menemään sen takana olevat rappuset alas. Astellessani rappusia alas, nenääni tunkeutuu märän heinän haju. Kellarissa näyttää olevan pieni lampi, jossa on kaisloja, lumpeenlehtiä ja muutama lintu. Katson eteenpäin ja huomaan lammen toisella puolella olevan pöydän, jonka äärellä kaksi miestä istuu. Lähden kulkemaan päättäväisesti miehiä kohti, kiertäen lammen, mutta silmiini sattuu pieni sorsapesue. Räpiköivät, nuoret poikaset ovat jotenkin huvittavia ja niitä seuratessani unohdan hetkeksi asiani ja otan kamerani esille. Niistä olisi pakko saada hiukan videokuvaa. Hetken aikaa kuvattuani, toinen mies huutaa ja kysyy mitä oikein teen. Suljen taas kamerani ja astelen pöydän viereen. Miehet tuntuvat taas unohtaneen minut ja selailevat papereita, välillä kirjoittaen jotakin ylös. Istahdan tuolille heitä vastapäätä. Katson miesten puuhailua hetken aikaa, miettien miten asiani kertoisi. Lopulta avaan suuni ja kerron mitä olin läheisessä puussa nähnyt. Toinen mies karjaisee, ettei heillä ole aikaa huonoille vitseille ja nousee ylös näyttääkseen minulle tien ulos. Otan kamerani ja huudan että minulla on siitä kuva. Miehet hiljenevät hetkeksi ja tuijottavat minua. Istun rauhallisesti takaisin tuolille ja avaan kamerani. Etsiessäni oikeata kuvaa, huomaan juuri sorsista ottamani pätkän ja unohdun sitä katsomaan. Kun miehet sitten taas ärähtävät minulle yhteen ääneen, etsin taas oikeata kuvaa, sitä vain ei tunnu löytyvän mistään. Alan jo hätääntyä. Kuinka paljon minä muka näitä kuvia olen ottanut! Hetkinen, mitä tapahtuu? Filmi katkeaa. Makaan taas omassa sängyssäni ja tuijotan seinää vieressäni. Se oli siis unta. Sen takia alkukin tuntui alkavan hiukan kesken. Mutta miten. Se tuntui niin todelta, niin tutulta. Olen varmasti nähnyt saman kauhukuvan aiemminkin. Kyllä vain, samat nauravat kasvot ja sama rengas, näkynyt unessani ennenkin. Vaikka uni erilainen olikin. Lapsi ei tainnut ennen renkaan sisällä olla. Tämä oli eri näkökulmasta. Silti tämä mielikuva renkaan sisään tungetusta lapsesta on karmaiseva, joka tuntuu toistuvan unissani. Mistä se tulee. Ja minkä takia lapsi hymyilee, vaikka on luultavasti kuollut. 16/11/02 Uni jonka näin eräänä yönä. Kirjoitettu heti herättyä, korjailtu myöhemmin päivällä. |